Aika kultaa kultaisetkin muistot

Yksi suurimmista suosikeistani ja yksi niistä kokoonpanoista, joiden tekemisiä olen seurannut lähes fanitason mielenkiinnolla vuonna 1991 c-kasetille kaverin alkuperäiseltä kasetilta kopioidusta Out of Timesta lähtien, R.E.M., laittoi melko tasan vuosi sitten pillit pussiin, heitti lusikan nurkkaan ja jäi eläkkeelle. Bändi jätti samalla maailman popmusiikin pelikenttään melodiantajuiselle ja sanoituksissaan tiedostavalle laidalle ammottavan aukon.

Ehdin nähdä Michael Stipen johtaman poppoon kaksi kertaa livenä, ja noista keikoista jäi mieleen upeita hetkiä. Vuonna 2005 Hartwall Areenalla Around the Sun -albumin kiertueella bändi keskittyi liikaa tuoreimman levynsä yhteiskuntakriittisiin ja melko raskaisiin kappaleisiin, herättäen yleisön henkiin vanhojen klassikoidensa vastustamattomalla voimalla.

The One I Love, Orange Crush ja Get Up jäivät mieleen tuon keikan kylmät väreet selkäpiihin nostaneina hetkinä.

Vuoden 2008 syyskuussa R.E.M. kiersi maailmaa tanakasti rokanneen Accelerate -albumin tiimoilta. Töölöläisellä, kotimaisen lentoyhtiön sponsoroimaa nimeä totelleella jalkapallostadionilla nähtiin kaatosateessa rentoutuneesti esiintynyt konkariryhmä.

Tuon keikan tuottamat kylmät väreet johtuivat varmasti osittain hyytävästä syyssateesta, mutta So. Central Rainin ja Cuyahogan kaltaiset huikeat hetket tuplasivat ihokarvamittarin lukemat.

The Great Beyond ei ole ikinä kuulostanut paremmalta kuin tuona iltana.

R.E.M. osasi tehdä tarttuvia hittejä ja vuorata ne älykkäillä sanoituksilla, mutta silti yhtye oli aina parhaimmillaan ja vilpittömimmillään Nightswimmingin, Beat a Drumin, Find the Riverin ja Strange Currenciesin kaltaisissa pakahduttavissa ja kaihoisissa balladeissa, jotka jäivät usein nopeatempoisten pophittien varjoon.

Kävellessäni silloisen tyttöystäväni kanssa läpimärkänä kaatosateessa poispäin stadionilta, maailman kauneimpiin kappaleisiin omissa kirjoissani lukeutuva At My Most Beautiful soi ensimmäisenä encorena ja kuulosti käsittämättömän hienolta jopa konserttiareenan ulkopuolelle.

Vielä viime metreillään R.E.M. yllätti ja veti hihastaan verevän jokerikortin. Viimeiseksi uutta materiaalia sisältäneeksi albumiksi jäänyt Collapse into Now ei tarjonnut unohtumattomia hetkiä, mutta mallikkaasti yhtyeen uran vuosi sitten paketoineelta Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 -kokoelmalta julkaistu single We All Go Back to Where We Belong on juuri sitä R.E.M:iä, minkä minä tulen aina ja ikuisesti muistamaan puhkisoitettuja hittejä paremmin.

Kaunista, kaihoisaa ja vilpitöntä.

Kiitos, R.E.M. – tulen kaipaamaan teitä. Musiikkinne ei kuole milloinkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s