Toteemilevyt, osa 2: Mew – Frengers

Toteemilevyjen perkausprojekti jatkukoon. Tässä artikkelisarjassa hehkutellaan tarpeettoman paljon levyjä, jotka ovat seuranneet mukana vaikutuksen tehtyään ja tulevat pysymään kiinteänä osana eloa koko loppuelämän ajan.

Toteemilevy-termi hiipi käyttöön joskus 2000-luvun alussa, kun mietin kuvausta itselle tärkeimmistä ja merkittävimmistä albumeista. Termihän on toki kopioitu härskisti toteemieläimestä. Kuten armas Wikipedia sanoo:

“Toteemieläin on pyhän olennon vertauskuva. Toteemieläimellä itsellään voi olla maallisia tehtäviä, kuten ruokana toimiminen. Toteemin ja klaanin jäsenten välillä uskotaan olevan verisukulaisuussuhde. Klaanin jäsenillä arvellaan olevan toteemieläimen luonne, sen hyvät ja pahat ominaisuudet. Toteemi on klaanin suojelija, sukulainen ja neuvonantaja. Se antaa suojaa ja turvaa klaanille, se auttaa sairauksissa ja antaa ennusmerkkejä tai varoituksia klaanilleen.”

Niin. Toteemilevy, osa 2.

Mew – Frengers: Not Quite Friends But Not Quite Strangers (2003)

Mew on nykyään kolmejäseninen, sillä alkuperäinen basisti Johan Wohlert (kuvassa oikealla) erosi bändistä And the Glass Handed Kites -levyn jälkeen.

Joskus musiikki iskee tajuntaan ryminällä. Kertaheitolla. Jysähtää toden teolla. Tanskalainen Mew raivasi tiensä omaan musiikilliseen alitajuntaani juuri tällä tavalla.

Tuo pysyvän vaikutuksen tehnyt ensikohtaaminen tapahtui Helsingin Tavastia-klubilla, torstai-iltana 16. toukokuuta vuonna 2002.

Olen kirjoittanut tuosta ensikohtaamisesta täällä blogissa ennenkin. Saavuimme ystäväni Jannen kanssa paikalle katsomaan Kentin keikkaa. Tiesimme, että lämppärinä on joku tanskalaisbändi, mutta eihän se juurikaan kiinnostanut. Kent oli juuri julkaissut mainion Vapen & ammunition -levyn ja bändi soittikin tuona samana iltana erittäin parhaan keikan, jonka heiltä olen ikinä nähnyt.

Mutta sen illan oleellisin ja mieleenjäänein asia tapahtui kuitenkin sillä hetkellä, kun astuimme Tavastian salin oluttuopit kädessä.

Tanskalaisyhtye oli jo aloittanut keikkansa. Musiikki soi melko kovalla äänenvoimakkuudella. Se ei kuulostanut lainkaan tutulta.

Kävelimme meluisaan saliin, lavalle päin katsottuna miksauspöydän oikealle puolelle. Lavalla näkyi videotykiltä heijastettuja oudon hypnoottisia animaatioita, jotka veivät kaiken huomion. Bändistä ei erottanut juuri muuta kuin raamikkaan basistin, joka toi jostain kummallisesta syystä sekä minun että kaverini mieleen Ridge Forresterin Kauniista ja rohkeista.

Tuijotimme lavalle hämmentyneinä. Katsoimme toisiamme, kommentoimme basistin habitusta ja siemailimme varovaisesti oluitamme. Yleensä keikkojen aikana kommentoimme musiikkia tai ulkomusiikillisia seikkoja lähes tauotta, mutta nyt pysyimme vaiti, jähmettyneinä.

Yhtäkkiä laajakangasshow’n seasta erottui laulaja, joka asteli mikrofonin eteen ja alkoi laulaa.

Tuosta Jonas Bjerre -nimisestä miehestä lähti heleä, enkelimäisen kuulas lauluääni. Samaan aikaan bändi soitti häkellyttävän raskaasti erittäin jännittävästi tahdeilla, iskuilla ja riffeillä kikkailevaa musiikkiseosta. Moista ei ollut korviimme ennen tuota iltaa kantautunut.

Tuijotimme lavalle suut auki väljähtäneet ja lämmenneet muovituoppioluet käsissämme.

Mew’n taiteilu tuntui pysyvän välillä hädin tuskin kasassa, mutta se kuitenkin pysyi. Se pysyi kasassa erittäin vangitsevalla tavalla.

Suurin ahaa-elämys tapahtui Symmetry-nimisessä kappaleessa. Kaunis ja raukea balladi, jossa Jonas Bjerre duetoi taustanauhalta laulavan Becky Jarrett -nimisen tytön kanssa. Kyynel ei ollut kaukana silmäkulmasta.

Tuo kappale löytyy tältä toteemilevyltä.

Yhtyeen taika on sittemmin väljähtänyt, mutta mikä Mew’ssä sitten tuolloin oli niin totaalisen vaikuttavaa ja vangitsevaa? Vastauksia on monia, muun muassa nämä kolme:

1. Jonas Bjerren huikea ääni.

2. Silas Utke Graae Jørgensenin rumputyöskentely.

3. Bändin soiton dynamiikka, jyräävä herkkyys ja herkkä jyräävyys, vaikeaselkoinen selkeys ja rönsyilevä rikkaus.

4. Yllättävyys.

5. Rutiini ja sujuvuus. Frengers oli Mew’n ensimmäinen kansainväliseen jakeluun lähtenyt albumi. Yhtye oli julkaissut Tanskassa jo muutamia levyjä ennen läpimurtoaan maailmalla.

Hehkuttelemastani ensikohtaamisesta kului lähes vuosi siihen, että Mew’n ensimmäinen albumi ilmestyi kauppoihin, mutta olihan se kyllä sen kaiken yli-innokkaan odottamisen arvoinen.

Farah, now that we’re here
Can you tell me exactly how I should have done?

Am I Wry? No. Frengersin avausraidasta on tehty video, mutta periaatteen vuoksi en suostu upottamaan sitä tuohon ylle, koska SE ON PÄTKITTY VIDEO EDIT -VERSIOON TÄYDELLISEN VÄKIVALTAISESTI, EIKÄ NIIN SAISI IKINÄ TEHDÄ HIENOILLE BIISEILLE (käy katsomassa se täällä, jos tahdot).

Äkkiä tulee mieleen vastaava tapaus lähivuosilta, kun Red Hot Chili Peppersin viimeisimmän albumin I’m With You ylivoimaisesti paras kappale Brendan’s Death Song julkaistiin albumiversiota pari minuuttia lyhyempänä single editinä. Tsaijai.

Am I Wry? No lyö valtit pöytään jo alkuiskuillaan ja huipentuu Bjerren Diamond ring, diamond ring / But you can’t find it / Cold is the night -hokemaan. Hämmentävää, miten näin nykivä ja tavallaan ylisovitettu kappale voi toimia niin vastustamattoman hyvin livenä.

You can run away
Leave your books behind you
But you should look back twice
Just to be on the safe side

156. Myös 156-hittiä on kopeloitu video- ja radio editejä varten (ja vielä kömpelösti, toinen säkeistö on leikattu alkamaan suoraan ensimmäisen kertosäkeen jälkeen ja loppusoitostakin on napsaistu osa pois – iso töks). Hmph. No, menköön silti tämän kerran, koska video on ihan hauska.

Mew on soittanut kappaleesta And the Glass Handed Kites -albumin (2005) kiertueesta lähtien keikoillaan niin sanottua stadionversiota – komppi lähtee rullaamaan vasta toisessa säkeistössä.

156 oli Frengersin isoimpia hittejä.

I’ll find you somewhere
Show you how much I care
Know that there is no escape
From my snow brigade

Snow Brigade. Kaikessa suoraviivaisessa (mutta silti vähän nykivässä) jylläävyydessään yksi ensimmäisiä suuren vaikutuksen tehneitä Mew-biisejä.

Kappaleen kertosäe on yksinkertainen kuin mikä. Pitkän tauon jälkeen kuunneltuna ehkä vähän jopa tylsänpuoleinen. Mutta vain vähän.

Never hoped to be as benign as me
Funny how you always get through
But ironically you will always be
Belle of the ball at least to me

Symmetry. Se kuuluisa kaunis ja raukea balladi, jossa Jonas Bjerre duetoi taustanauhalta laulavan Becky Jarrettin kanssa. Joku ystävällinen sielu on ladannut videot muutamista Mew’n keikoillaan käyttämistä visuaaleista YouTuben syövereihin.

Yllä oleva Symmetryn video on se, jonka kanssa Bjerre duetoi. Tai siis jolta duetossa laulavan tytön osuudet tulivat keikoilla vielä silloin, kun Mew Symmetryä keikoillaan esitti.

Hieno, hieno kappale, yhtä kaikki.

Why are we so alone
Even with company?
If not the moon will us guide
Will then the street light?

Behind the Drapes. Myös Behind the Drapesin keikkavisuaalit löytyvät YouTubesta. Biisi oli pitkään Frengersin niin sanottu ulkopuoliseksi jäävä kappale. Meni pari vuotta, ennen kuin se alkoi tuntua luontevalta osalta albumia.

Biisi itsessäänhän on aika poppia. Mainiota sellaista? No kyllä.

Her voice is beyond her years
Please try not to move her
At least it was her mistake
Hers alone to make

Her Voice is Beyond Her Years. Jonas Bjerren ja ruotsalaislaulaja Stina Nordenstamin duetto, joka levytettiin jo Mew’n toiselle, alunperin vain yhtyeen kotimaassa julkaistulle albumille Half the World is Watching Me (2000). Laulu taltioitiin uudelleen Frengersille.

Her Voice is Beyond Her Years ei ole missään nimessä huono biisi, mutta se on tänä päivänäkin Frengersin kappaleista etäisin. Lievä täytebiisin maku.

It’s a nice way, I think
To wake up with you
A nice way
I’m separated from you

Eight Flew Over, One Was Destroyed. Tanskalaista surumielisyyttä, I assume. Ei pahaa sellaista, ei lainkaan. Teki vaikutuksen jo ensikuuntelulla.

Löysin YouTubesta biisin liveversion, mutta se kuulosti melko pahalta. Hämmentävän pahalta. Sitä tottui takavuosina siihen, että Mew kuulostaa keikalla aina timanttiselta.

Don’t touch her there
She told me
She remembers how it felt
Into my heart, don’t remember
Like you left us, without notice

She Came Home for Christmas. Sanoituksiltaan hämmentävä tapaus, josta on videoversiota varten näpsäisty kätevästi pois (onneksi vain) parikymmentä sekuntia.

Kokonaisuutena hieno kappale, joka oli jonkinlainen hitti.

Confident
Tangled up in a nice life
Put the spider in you
Watching in
Disregard
You live a nice life
With the spider in you

She Spider. Keikkabiisi, joka toimii myös levyversiona. Levyn päättävän mahtavan biisikaksikon ensimmäinen osa.

Back when we were kids, we would always know when to stop
And now all the good kids are messing up
Nobody has gained or accomplished anything

Comforting Sounds. Frengersin päättävän yhdeksänminuuttisen eeposkappaleen alle neljäminuuttinen radio-/video edit on makaaberi pahoinpitely ja varsinainen vitsi.

Kun Comforting Soundsin sointukierto sointukierrolta kasvava lähes kuusiminuuttinen loppusoitto käynnistyy kolmen ja puolen minuutin kohdalla, ympäröivä maailma unohtuu. Se unohtuu toki koko majesteettisen päätösbiisin ajaksi.

Mew on lopettanut keikkansa tähän kappaleeseen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (Kulttuuritalolla helmikuussa 2010 bändi lopetti Louise Louisa -hienouteen), ja viimeksi näkemilläni No More Stories -levyn kiertueen keikoilla (Helsingin Jäähalli syksyllä 2009 sekä jo mainittu Kulttuuritalon keikka) sekä viime kesänä Provinssirockissa biisi on soinut valitettavan pakkopullamaisesti.

Noista keikoista ja osin myös No More Stories -levystä (2009) jäi sellainen jälkimaku, että Mew’n huippuhetket on jo nähty.

Toivottavasti olen väärässä, mutta jos näin on päässyt käymään, niin ne hetket olivat erittäin hienoja.

Mainokset