Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa

Jotkut laulut muodostuvat uskomattoman merkittäviksi. Niissä lauluissa jotkin tietyt kohdat syöpyvät mieleen ikuisiksi ajoiksi. Joka ikinen kerta ne kuullessaan tuntuu siltä, kuin sydän pakahtuisi ja kylmille väreille ei tule loppua.

Kuin pieni pakomatka todellisuudesta.

Tuon tietyn kohdan tietystä kappaleesta kuullessaan muistaa sen kaiken, mikä tuossa tietyssä laulussa, tuossa tietyssä kohdassa on viehättänyt, jäänyt mieleen ja jättänyt jälkensä alitajuntaan.

Se kohta tuo haikean hymyn huulille, saa hymähtelemään syntyville mielleyhtymille ja nyökyttämään päätä tyytyväisenä musiikin tahtiin. Ehkä jopa laulamaan salaa mukana täpötäydessä ruuhkabussissa, luullen, ettei kukaan huomaa. Ja jos kukaan ei huomaa edes uhkaavan väkivaltaisia tilanteita, miksi ihmeessä ketään kiinnostaisi jonkun hetkellinen pakomatka arjen harmaudesta?

Koska erilaisten Top 5 -listojen tekeminen on sinänsä turhaa, mutta kuitenkin törkeän hauskaa (kiitos Nick Hornby ja Uskollinen äänentoisto -romaani vuodelta 1996), tässä oman tiettyjen biisien tietyt kohdat -listani viiden kärki.

1. Radiohead, Let Down (OK Computer, 1997) ja toisen kertosäkeen jälkeisen, maalailevan ja leijuvan c-osan jälkeen tulevan kolmannen säkeistön puoliväli.

Se kohta, missä Thom Yorken laulumelodia jatkaa tavallisesti, mutta stemmaääni jatkaakin ”…bouncing back and one day…” -kohdassa suoraan, vain noustakseen Yorken huikean falsetin siivittämänä korkeuksiin, joita en tule ikinä unohtamaan. Olen nähnyt Radioheadin keikalla kahdesti, mutta Let Down ei ole kuulunut kummankaan konsertin settilistaan. Ehkä vielä joskus lykästää.

Yorken sanoitus liikkuu omissa sfääreissään infrastruktuurimaalailuineen ja lannistuneine tunteineen, mutta ei sillä ole juuri mitään väliä. Musiikki on parhaimmillaan juuri tällaisena: kokonaisvaltaista, huikeaa ja haikeaa tunnetta, muistijälkiä ja selkäpiitä pitkin juoksevia loputtomia kylmiä väreitä.

2. Don HuonotSininen yö (Kaksoisolento, 1995) ja toisen säkeistön viimeiset yksitoista tahtia.

Ja minä tiedän, että ainoa kotini / on jyrisevä asemahalli

Juuri ennen pikajunan lähtöä / ja että minua odottaa

Aurinko ja meri

 

Sininen pohjautuu Mika Waltarin tekstiin ja Kalle Aholan tulkinta on koko kappaleen raukean akustisen sovituksen tavoin pelkistetty.

Sanoitus on mahtava ja se rakentuu mahtavasti kasvaen, huipentuen ylläoleviin säkeisiin. Noista lauseista ja yhdestätoista tahdista löytyy se pakahduttava, jännittynyt tunnelma, mikä johdattaa yksinkertaisen mieleenjäävään kertosäkeeseen hurjan hienolla tavalla. Suhteeni Mika Waltarin tuotantoon syveni tämän laulun ansiosta paljon.

3. Arcade Fire ja Ocean of Noisen (Neon Bible, 2007) loppusoitto.

Kun mariachi-henkinen torvisektio alkaa pauhaamaan kaihoisaa melodiaansa Ocean of Noisen lopussa, on vaikea peitellä sitä pikkuriikkistä kyyneltä raavaan ja karskin miehen silmäkulmassa.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun torvet ja laulajat toistavat melodian yhdessä muun bändin jo hiljennyttyä, siinä kohtaa ihokarvamittari on tapissa, katse tuijottaa tyhjyyteen ja päässä pyörii yksi kysymys: mitä juuri oikein tapahtui?

4. Coldplay ja Politikin (A Rush of Blood to the Head, 2002) loppusoitto.

Politik alkaa uhkaavan takovalla ja voimakkaalla rytmityksellä. Se on painostava. Chris Martinin sanoitus suuntautuu kohti korkeita voimia, mitä ne sitten ovatkaan, ja kun kertosäkeessä Martin pyytää avaamaan silmät, tunnelma säilyy edelleen uhkaavana ja painostavana. Kaikki ei ole kohdallaan.

Mutta toisen kertosäkeen jälkeen kaikki muuttuu. Riehuva ukkonen väistyy, pilvipeite repeää ja aurinko paistaa. Chris Martin laulaa kaiken yläpuolelle yltävästä rakkaudesta, ja minä uskon. Kaikki ei alussa ollut kohdallaan, mutta toivo, se on kuitenkin aina olemassa.

Politikin loppusoitto on todella vaikuttava.

5. Guns N’ Roses, Mr. Brownstone (Appetite for Destruction, 1987) ja kitarasoolon jälkeisen tauon rumpufilli.
Omat sormeni eivät ole ikinä taipuneet kovin nopeaan ja tekniseen kitarariffittelyyn. Jo teinivuosina luovutin Mr. Brownstonen osuessa opetteluvuoroon.

Biisi on itsessään kuitenkin aivan helvetin hyvä, Estrangedin ohella GN’R -materiaalin kärkipäätä. Tämä biisi on niitä, joiden ajan tekee mieli koko ajan jorata ja soittaa ilmarumpuja, ja etenkin noin ajassa 2:21, kitarasoolon jälkeen tuleva rumpufilli on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain aivan mahtavaa.

Kokeilkaapa. Väkisin tekee mieli soittaa niiden iskujen mukana. Ja kreisibailata biisi uudelleen alusta loppuun. Sanoitus kertoo kai huumeista, mutta kertokoon.

Lähden nyt soittamaan ilmarumpuja. Hei hei.