Uutta! Uutta! Uutta!

Musiikin kuunteleminen on kausiluonteista toimintaa. Ei siten, että välillä tulee kuunneltua ja välillä ei, vaan siten, että millaista musiikkia kuuntelee.

Joskus menee viikkoja niin, että siirtymätaipaleilla pitkin poikin pääkaupunkiseutua ja kotona kuuntelee pelkästään esimerkiksi 1980-luvun ja 1990-luvun alun R.E.M.-levyjä, Säkertin erittäin tärkeäksi osoittautunutta Facit -pitkäsoittoa, näyttelijä Minnie Driverin yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Everything I’ve Got in My Pocket -laajakangasmaalailucountryfolklevyä tai The Nationalin kolmea kuningasalbumia (AlligatorBoxerHigh Violet).

Hienoa musiikkia on tehty jo paljon. Todella paljon.

Sitä myös tehdään ja sitä löytyy lisää koko ajan. Vaikka välillä uppoaa päälakeaan myöten nostalgiaan, aina tasaisin väliajoin tulee sellainen olo, että haluaa löytää jotain ihan uutta. Jotain mullistavaa. Jotain, mikä vie täysin mukanaan eikä päästä otteestaan, vaan viekoittelee kuuntelemaan lisää ja lisää, kuuntelu kuuntelun jälkeen, uudestaan ja uudestaan.

Viimeksi tuollaisen vaikutuksen ovat tehneet amerikkalaiset Local Natives ja Torres sekä ranskalainen Cocoon.

Ensin mainittu julkaisi debyyttilevynsä Gorilla Manor vuonna 2009. Levy oli hyvä, mutta laulaja-kosketinsoittaja Kelcey Ayerin lauluääni tahtoi aluksi vähän ärsyttää. Mutta vain aluksi. Miehen ääni on edelleen hyvä, mutta ymmärrän jollain tavalla myös niitä, jotka eivät sen takia pääse Local Nativesin musiikkiin kiinni. Kannattaa kuitenkin edes yrittää.

Hummingbird vahvistaa Local Nativesin asemaa yhtenä parhaista uusista jutuista. Välillä melko psykedeeliseksi yltyvä folkrock on rytmikkään lyömäsoitinpainotteista ja mahtavan melodia- ja lauluharmoniavoittoista.

Kuunnelkaa itse. Jos haluatte, siis.

Tutustuminen kannattaa aloittaa vaikkapa avausbiisistä You & I, kolmosraidasta Ceilings tai Breakers -singlestä.

Toinen viime aikoina hyvin paljon soittoaikaa saanut levy on kotoisin Ranskasta. Mark Daumailin ja Morgane Imbeaudin muodostama folkpopduo Cocoon oli ennalta nimenä tuttu, mutta musiikiltaan tuntemattomaksi jäänyt akti. Ystävän sosiaalisessa mediassa jakaman biisin kautta duo livahti tietoisuuteen toden teolla.

Biisin nimi oli Baby Seal. Siinä lauletaan muun muassa kalastamisesta Helsingissä ja vuonoista. Melodia on huikean haikean surumielisen melankolinen ja herkkä eli todella hieno.

Stemmalaulanta – toimii.

Tämä mies – myyty.

Aktiivisessa kuuntelussa koko Where the Oceans End -albumi (julkaistu jo vuonna 2010) paljastuu joksikin sellaiseksi, mitä Eva & Manu haluaisi olla, muttei siinä kuitenkaan onnistu.

Baby Sealin lisäksi aivojen musiikki- ja melodiaosioon iskevät täysillä erityisesti I Will Be Gone ja levyn päättävä In My Boat.

Suosittelen, lämpimästi.

Kannattaa tutustua myös 22-vuotiaaseen nashvilleläislaulajaan nimeltä Torres. Höpöttelin hänestä jo tänne.

Mainokset