Jouset ja vasket – popmusiikin tunnevärikynät

Jousien ja puhaltimien käyttö popmusiikissa. Vanha, hyväksi todettu ja ainakin allekirjoittaneelle aina vaan toimiva juttu. Ne ovat tosi, tosi, tosi hienoja ja tunnetasoa nostavia värikyniä musiikin jo muutenkin laajassa värispektrissä.

Olen jo aiemmissa postauksissa hehkuttanut Arcade Firen Ocean of Noisea yhtenä parhaista olemassaolevista musiikkikappaleista, mutta tuo biisi ei olisi mitään ilman loppusoitossa mukaan tulevia uljaita jousia ja puhaltimia.

Viulujen, sellojen sun muiden jousisoittimien tyylikkäästä hyödyntämisestä ehkä paras (ja äärimmäisin) esimerkki on kokonaisuudessaan pelkästään jousisovituksen, tolkuttoman surullisen melodian ja kertosäkeen yksinkertaisen stemman varaan rakennettu Sub-Urban Triben Goodbye (I Walk Away).

Joskus jousia käytetään myös tyylikkään pelkistetysti ja hillitysti, kuten The Nationalin upeassa About Todayssä.

Yritin kovin miettiä, mutta mieleen ei tullut äkkiä yhtään kappaletta, jossa olisi liikaa jousia tai puhaltimia, tai kappaletta, jossa olisi menty jousi- tai puhallinsovitusten kanssa sysipahasti metsään.

Tärkeintä on, että ne puolustavat paikkaansa kappaleen sovituksessa. Esimerkiksi Damien Ricen Older Chests ei luultavasti aiheuttaisi niin isoja pakahtumisen tunteita ja kylmiä väreitä ympäri kehoa, jos sovituksessa olisi käytetty pelkkiä koskettimia ja jousia kömpelösti simuloivia ääniä.

Puhumattakaan vaikkapa Verven Bitter Sweet Symphonysta, joskin se ei pakahtumisen tunteita ja kylmiä väreitä aiheutakaan.

Tein soittolistan, josta jäi varmasti puuttumaan useita oleellisuuksia.

Henkilökohtaiselta yhden aikakauden sydänsuruklassikolta, Lemonatorin Maison Rilax -albumilta (1998), kuuluisi listalle monta biisiä. Levyä ei vaan löydy Spotifyn syövereistä.

Hienoja jousi- ja vaskibiisejä on tehty aika paljon.