Yhden biisin anatomiaa

Kahdeksan minuuttia kolmekymmentäyksi sekuntia. Niin kauan kestää vähän alempaa löytyvä musiikkikappale. Ensimmäinen säkeistö alkaa neljän minuutin ja neljänkymmenen sekunnin kohdalla.

Eikä niistä kahdeksasta minuutista ja kolmestakymmenestäyhdestä sekunnista oikein voisi jättää hetkeäkään pois.

Ei, kyse ei ole November Rainista, vaan jostain ihan muusta.

Death Cab For Cutie on Euroopassa kotimaataan vähemmälle suosiolle jäänyt amerikkalainen indiebändi. Ensimmäisen kerran yhtye löytyi Soul Meets Body -hitin musiikkivideon kautta. Huomio kiinnittyi hyvään videoon, sitten oikein hyvään biisiin.

Oli hankittava levy nimeltä Plans (2005). Marching Bands of Manhattanin uljaasta kasvusta ja huomion herättävästä ”Your love is gonna drown” -hokemasta Crooked Teethin täydellisyyttä hipovan kitarapopin ja What Sarah Saidin huikean (käytän tuota sanaa aivan liikaa, yritän parantaa tapani) tunnelmoinnin kautta Stable Songin mahtavan raukeaan päätösmaalailuun, levy vei mukanaan. Ben Gibbardin konkreettisista ja tunteikkaista sanoituksista löytyi paljon pureskeltavaa.

Plansin jälkeen oli löydettävä sen edeltäjä. Transatlanticism (2003) oli kuin raikkaampi ja äänimaailmaltaan hieman raaempi versio Plansistä. Sen parhaat hetket (”So this is the new year / And I don’t feel any different” -avaussäkeellä tehokkaasti pysäyttävä avausbiisi The New Year, DCFC:n parhaan biisin paikasta tiukasti kilpaileva todella hieno Title and Registration, uljaan raukeasti kasvava nimibiisi, vähän liiankin nykivän rumpukompin kuljettamana etenevä We Looked Like Giants ja teinisarja O.C.:n soundtrackille päätynyt päätösbiisi A Lack of Color) osoittautuivat tehokuuntelussa yhtä vahvoiksi kuin Plansin vastaavat.

Selvisi, että Plans oli jo Death Cab For Cutien viides pitkäsoitto. Bändin aiempi materiaali ei tehnyt edellä mainittujen kaltaista vaikutusta. Löytyi sieltäkin A Movie Script Endingin ja Why You’d Want to Live Heren kaltaisia yksittäisiä helmiä, toki.

Plansin ja Transatlanticismin myötä Death Cab For Cutien seuraavat siirrot alkoivat kiinnostaa. Seuraava huomion herättänyt siirto tapahtui maaliskuussa 2008, kun bändi julkaisi ensimmäisen singlen epätasaiseksi (viimeisimmän Codes and Keys -levyn tavoin) osoittautuneelta Narrow Stairs -albumilta.

Se oli tämä.

I Will Possess Your Heart rakentuu käytännössä yhden neljän tahdin pituisen bassokuvion ja sen toiston päälle. Biisissä on kyllä eri osia, mutta sen kahdeksan ja puolen minuutin kestosta noin 75 prosenttia on tuon yhden bassokuvion toistoa.

Tuo bassokuvio on kappaleen kehys, jonka sisälle kitarat ja koskettimet maalaavat kuvioita, jotka kasvattavat biisiä todella tyylikkäästi. Ensimmäisten neljän ja puolen minuutin ajan jatkuva jännitteen luonti on jotain aivan mahtavaa.

I Will Possess Your Heart rakentuu tyylipuhtaasti ja jännittävästi alusta loppuun asti, mutta neljän ja puolen minuutin alkusoitto ikään kuin vie isoimmat mehut kuulijasta. Kun Ben Gibbard alkaa laulaa käynnistymisvaiheessa olevasta parisuhteesta, huomio vähän herpaantuu.

Mutta onneksi vain vähän. Kun biisi sitten etenee muutaman säkeistön ja kertosäkeen sekä pakollisen c-osan jälkeen jälleen vahvana pohjana rullaavan bassokuvion siivittämänä loppuun, on olo pöllämystynyt. Usean kuuntelun jälkeen biisi tuntuu kokonaisuutenakin koko ajan paremmalta.

Mitä oikein tapahtui?

Tapahtui November Rainin pituuksia hipova, hämmentävä ja hyvä indierockbiisi, jonka julkaiseminen singlenä oli kulttuuriteko. Kaavat on tehty rikottaviksi.

Hiton hyvä videokin vielä.

Mainokset