Toteemilevyt, osa 1: R.E.M. – Automatic for the People

Aina vuoden vaihduttua sitä huomaa, miten hurjan paljon aikaa tietyistä asioista on kulunut.

Se on vuosi 2014 nyt. Neljätoista vuotta siitä, kun vuosituhat vaihtui. Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Egotripin koko kansan suosikiksi nostaneesta megahitti Matkustajasta. Kuten myös Lost in Translation -elokuvasta. Kymmenen vuoden ikään yltävät vuonna 2014 myös Sideways ja Collateral.

Puhumattakaan siitä, että julkaisunsa kymmenvuotisjuhlavuotta viettävät muun muassa Franz FerdinandinRiston ja Scissor Sistersin debyyttilevyt, Green Dayn punk-oopperamöhkäle American Idiot sekä Tuomo Prättälän ja Emma Salokosken nimet suomalaisten musiikki-intoilijoiden tietoisuuteen nostaneen Quintessencen kakkosalbumi 5 am.

Vuonna 2014 on kulunut viisitoista vuotta Sigur Rósin ensimmäisen kansainvälisen levyn Ágætis byrjun julkaisusta. Kaksikymmentä vuotta Pearl Jamin VitalogystaOasiksen Definitely Maybesta ja Sueden Dog Man StaristaKolmekymmentä vuotta Metallican Ride the Lightningista ja Depeche Moden Some Great Rewardista.

Ja tasavuosia juhlivien kulttuuriasioiden täysin epäloogiseksi jatkeeksi, tänä vuonna kaksikymmentäkaksivuotisjuhlaansa viettää R.E.M.:in albumi nimeltä Automatic for the People.

Mitäs sitten? Näin saattaa joku kysyä.

”Toteemieläin on pyhän olennon vertauskuva. Toteemieläimellä itsellään voi olla maallisia tehtäviä, kuten ruokana toimiminen. Toteemin ja klaanin jäsenten välillä uskotaan olevan verisukulaisuussuhde. Klaanin jäsenillä arvellaan olevan toteemieläimen luonne, sen hyvät ja pahat ominaisuudet. Toteemi on klaanin suojelija, sukulainen ja neuvonantaja. Se antaa suojaa ja turvaa klaanille, se auttaa sairauksissa ja antaa ennusmerkkejä tai varoituksia klaanilleen.”

Niin. No, ajattelin, että olisi hauska kirjoittaa artikkeleita omakohtaisesti tärkeiksi nousseista albumeista. Yhden musiikkinörtin tärkeimmistä albumeista, toteemilevyistä, elämän varrelta. En heti keksinyt, mihin näitä tukevasti fiilispohjaisia hehkutteluja kirjoittaisin, joten kirjoitan niitä tänne omaan blogiini silloin, kun töiltä, elämiseltä ja muilta velvoitteilta ehdin.

Höpöttelen siis niitä näitä itselle tärkeistä levyistä, sellaisista, jotka ovat sementoineet paikkansa yhdessä ihmissydämessä ja -sielussa yhden elämän ajaksi.

Tästä se lähtee. Toteemilevyjen perkausprojekti.

R.E.M. – Automatic for the People (1992)

R.E.M. eli Stipe, Buck, Mills ja Berry vuonna 1992 Anton Corbijnin valokuvaamana.

Ansiokkaan uransa vuonna 2011 lopettanut R.E.M. tuli 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa tutuksi Hittimittarin, Levyraadin ja muiden televisio-ohjelmien suosiollisella avustuksella. Ensimmäinen kuulemani biisi bändiltä oli joko Pop Song ’89Shiny Happy People tai Radio Song. Bändin valtavirtasuosioon nostanut megahitti Losing My Religion kantautui korviin vasta myöhemmin.

Mistään noista kappaleista ei voinut tietenkään tunnustaa julkisesti pitävänsä. Elettiin noin kymmenenvuotiaan pojan musiikinkuuntelu-uskottavuuden kannalta kriittisiä aikoja. Heavy, grunge ja hard rock olivat niitä juttuja, joista ensimmäisiä finnejään kauhistelleen, pitkää tukkaa kasvattaneen ja hevibändi- sekä flanellipaitoja muodikkaimpana asiana maailmassa pitäneen jätkän oli coolia pitää.

Sitten yksi rinnakkaisluokkalainen jäbä lainasi alkuperäisen c-kasetin, jossa luki isolla esittäjän nimi: R.E.M., sitten levyn nimi: Automatic for the People.

Se oli albumi, jonka suurin merkitys ja ansio on ehdottomasti se, että se sai tajuamaan, että musiikki voi olla tällaista (okei, Pet Shop Boysin Behaviour oli saanut hieman aiemmin tajuamaan, että musiikki voi olla myös sellaista). Automatic for the People sai ymmärtämään, että musiikki ei ole pelkkää tekniikkaa, valoa nopeampaa sormityöskentelyä ja suorittamista, vaan se on myös tyyliä, tilaa ja tunnetta.

Sanoituksellisesti levyllä käydään läpi elämän eri vaiheita lapsuudesta ja nuoruudesta aikuisuuteen ja kuolemaan saakka.

Hey kids, shake a leg
Maybe you’re crazy in the head, baby

Drive. R.E.M. oli päättänyt akustishenkisen Out of Timen (1991) jälkeen tehdä seuraavalle albumille rokkaavampaa ja säröisempää materiaalia, mutta vaihe siirtyi levyn verran eteenpäin (vuonna 1994 julkaistulle Monsterille), kun Michael StipePeter BuckMike Mills ja Bill Berry päätyivät tekemään vielä kokeilevampia kappaleita. Seuraavasta levystä muodostui vielä Out of Timeakin akustisempi ja orgaanisempi. Koskettimet ovat Automatic for the Peoplella isossa roolissa.

Kuten myös Led Zeppelin -basisti John Paul Jonesin osaan levyn kappaleista tekemät jousisovitukset. Sanoituksellisesti laulaja Stipe käsitteli muuttuvaa maailmaa ja kuolevaisuutta. Monet R.E.M.:in kanssa uraansa 1980-luvun alkuvuosina aloitelleet yhtyeet olivat lopettaneet, bändin jäsenet olivat saavuttaneet kolmenkymmenen vuoden iän. Asioiden menettäminen ja tietynlainen muutoksesta johtuva hämmennys on levyllä vahvasti läsnä.

Drive oli ensimmäinen albumilta julkaistusta kuudesta singlestä. Tunnelmaltaan hieman painostava, mutta samalla raukea kappale, joka toimii mitä mahtavimpana sisäänheittona Automatic for the Peoplen kaksitoista laulua sisältävään maailmaan.

I will try not to breathe
This decision is mine, I have lived a full life
And these are the eyes that I want you to remember, oh

Try Not to Breathe. Kun laitoin ensimmäisen kerran Automatic for the Peoplen soimaan Sonyn tupladekkikasettisoittimeeni, Drive herätti varovaista ja puolihyväksyvää nyökyttelyä (olihan siinä kuitenkin särökitara kertosäkeessä), mutta Try Not to Breathe nosti niskakarvat pystyyn.

Siinähän on valssirytmi! Siinä ei ole särökitaraa! Sen tahtiinhan voi heilua, ei moshata!

Useamman kuuntelukerran jälkeen asian laita kuitenkin valkeni myös esiteiniangstiselle heavydiggailijajantterille: sehän on hieno musiikkikappale. Akustisen kitaran merkitys avautui Try Not to Breathen avulla aivan uudella tavalla.

Baby, instant soup doesn’t really grab me
Today I need something more sub-sub-sub-substantial
A can of beans or black-eyed peas, some Nescafe and ice
A candy bar, a falling star, or a reading from Doctor Seuss

The Sidewinder Sleeps Tonite. Yllä olevat säkeet päättyvät levyllä Michael Stipen naurahdukseen kohdassa 2:33. Sekä Stipen kappaleen introssa laulama melodia että biisin nimi saivat innoituksensa klassisesta The Tokensin 1960-luvulla tunnetuksi tekemästä The Lion Sleeps Tonight -laulusta.

Vuosien ajan luulin, että kertosäkeessä lauletaan Cony Careca -nimisestä henkilöstä. Oli suuri järkytys saada selville interwebin aikakaudella, että siinä lauletaankin Call me when you try to wake her up. Yleisimmin kertosäe on tietotoimisto Wikipedian mukaan kuultu muodossa Calling Jamaica. Sillä lailla.

The Sidewinder Sleeps Tonite käsittelee puhelimella soittamista ja sen hankaluutta. Ei Cony Carecaa.

When your day is long and the night
The night is yours alone
When you’re sure you’ve had enough of this life, well hang on
Don’t let yourself go
Everybody cries and everybody hurts sometimes

Everybody Hurts. Isoimpia R.E.M.-hittejä Losing My ReligioninMan on the Moonin ja Imitation of Lifen ohella. Niitä kappaleita, jotka osaa ulkoa unissaankin ja joita kuuli vuosina 1992–1993 hieman liikaakin.

Kitaristi Peter Buck on todennut haastatteluissa, että itsemurhavastainen kappale on suunnattu nuorille. Kappaleen suurimmaksi osaksi kirjoittanut rumpali Bill Berry ei soita kappaleella, vaan rumpuosuudesta vastaa Univox-rumpukone.

New Orleans Instrumental No. 1. Harvoja instrumentaalikappaleita, joista todella pidän tänä päivänäkin. Airin Le Femme d’Argent -mahtavuus on toinen. Reilun kahden minuutin mitassaan toimii erittäin hyvänä rauhoittumisena Everybody Hurtsin paatoksen jälkeen.

Readying to bury your father and your mother
What did you think when you lost another?
I used to wonder, why did you bother?
Distanced from one, blind to the other

Listen here my sister and my brother
What would you care if you lost the other?
I always wonder, why did we bother?
Distanced from one, blind to the other

Sweetness Follows. Kertojan vanhemmat ovat kuolleet ja nyt on aika parantaa välit sisaruksiin. Kertojalla on halua saada asiat kuntoon, mutta vanhat kaunat ovat edelleen läsnä.

Kappaletta kuljettavat akustinen kitara, matala sello ja koskettimet, mutta pääosaan instrumentaatiossa nousee Peter Buckin ujeltava feedback-kitara. Michael Stipen yksinkertainen laulumelodia toimii.

Sweetness Follows on edelleen Automatic for the Peoplen hätkähdyttävin hetki.

Monty this seems strange to me
The movies had that movie thing
But nonsense has a welcome ring
And heroes don’t come easy

Monty Got a Raw Deal. C-kasetin a-puoli päättyi Sweetness Followsiin ja b-puoli käynnistyi Monty Got a Raw Dealilla. B-puolen kaksi ensimmäistä kappaletta tuntuivat muinoin albumin ”rankimmalta” osalta.

Kappaleen Monty on muun muassa Täältä ikuisuuteen -elokuvassa (1953) ja Sopeutumattomissa (1963) näytellyt päihdeongelmainen näyttelijä Montgomery Clift (1920–1966). Laulu ei käsittele Cliftin elokuvia, alkoholi- ja lääkeongelmia vaan lähinnä elokuvien ja todellisuuden välistä suhdetta. Michael Stipe sai idean Monty Got a Raw Dealin sanoitukseen keskusteltuaan Montgomery Cliftiä kuvanneen valokuvaajan kanssa.

They amplified the autumn, 1979
Calculate the capital, up the republic my skinny ass
TV tells a million lies, the paper’s terrified to report
Anything that isn’t handed on a presidential spoon,
I’m just profoundly frustrated by all this, so, fuck you, man (fuck ’em)
Yeah, yeah, yeah, ignoreland, yeah, yeah, yeah, ignoreland

Ignoreland. R.E.M. tuli urallaan tunnetuksi poliittisesti aktiivisena yhtyeenä. Bändi oli mukana niin John Kerryn kuin Barack Obamankin vaalikampanjoissa.

Ignoreland on Automatic for the Peoplen poliittinen biisi, jossa käsitellään Ronald Reaganin ja George H.W. Bushin presidenttikausien ongelmia. Se on myös levyn rankin ja nopeatempoisin kappale. R.E.M. soitti biisin livenä ensimmäistä kertaa keikalla kuusitoista vuotta sen julkaisun jälkeen, vuonna 2008.

You, me, we used to be on fire
If keys are all that stand between
Can I throw in the ring?
No gasoline, just fuck me, kitten
You are wild, and I’m in your possession
Nothing’s free, so fuck me, kitten

Star Me Kitten. Albumin oudoin kappale. Musiikillisesti biisin ja sen sovituksen luulisi vievän laulun hempeän romanttiseen suuntaan, mutta vielä mitä. Michael Stipe laulaa matalasta rekisteristään epäselvästi artikuloiden. Vasta vuosien jälkeen valkeni, että kappale kertoo erosta ja Michael Stipen mielessä on lopulta vain eroseksi.

Hieno kontrasti kappaleessa kyllä on, se on myönnettävä. Ja siinä missä New Orleans No. 1 on mainio rauhoittuminen yhden hitin jälkeen, Star Me Kitten on tavallaan myös toimiva hapenottohetki ennen toista.

Now, Andy did you hear about this one?
Tell me, are you locked in the punch?
Andy are you goofing on Elvis? Hey, baby
Are we losing touch?

Man on the Moon. Hitti. R.E.M.:in viimeisten vuosien keikkojen päätöskappale. Amerikkalaiskoomikko Andy Kaufmanista kertova biisi oli viimeinen Automatic for the Peoplelle äänitetty laulu.

Milos Forman ohjasi vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen, Jim Carreyn tähdittämän elokuvan, joka sai innoituksensa juuri R.E.M.:in Man on the Moon -kappaleesta. Stipe ja kumppanit tekivät samannimisen elokuvan soundtrackin.

You, I thought I knew you
You I cannot judge
You, I thought you knew me
This one laughing quietly underneath my breath
Nightswimming

The photograph reflects, every streetlight a reminder
Nightswimming deserves a quiet night, deserves a quiet night

Nightswimming. Yhden musiikkifriikin nostalgia- ja kaihoinnokkuudesta voi syyttää monia lauluja. Tämä on yksi niistä. Automatic for the People on levynä tasalaatuinen kokonaisuus, mutta albumin kaksi parasta kappaletta on sijoitettu viimeisiksi.

Nightswimming kertoo R.E.M.:in jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta sekä naku-uinneista öiseen aikaan Athensin kaupungissa Georgian osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Iso kaveriporukka kiipesi aidan yli yksityisalueelle, jossa sijaitsi pieni lampi, jossa sitten kaikki uivat.

Basisti Mike Millsin soittama piano kuljettaa sävellykseltään yksinkertaista kappaletta, jossa toistetaan yhtä ja samaa sointukulkua läpi koko laulun, jonka John Paul Jonesin jousisovitukset huipentavat uljaasti.

Yksi omakohtaisesti tärkeimpiä musiikkikappaleita, joita on kohdalle osunut Pet Shop Boysin Being Boringin ja muutaman muun ohella. Kylmät väreet, joka ikinen kuuntelukerta.

Me, my thoughts are flower strewn
Ocean storm, bayberry moon
I have got to leave to find my way
Watch the road and memorize
This life that pass before my eyes
Nothing is going my way

Find the RiverAutomatic for the Peoplen viimeinen kappale oli myös kuudes ja viimeinen albumilta julkaistu single. Mahtava ja optimistinen koko elämän jatkuvasta matkasta ja etsimisestä kertova päätös mahtavalle levylle.

Mike Millsin laulamat taustalaulut olivat usein lähes yhtä oleellinen osa R.E.M.:iä kuin Michael Stipen persoonallinen mutta silti melko tavallinen lauluääni. Tässä kappaleessa gospelmaiset taustalaulut ovat erittäin isossa roolissa, nostaen Find the Riverin kertosäkeet korkeuksiin.

R.E.M. ehti tehdä olemassaolonsa aikana todella paljon hyvää. Automatic for the People on yksittäinen albumimuotoinen syy siihen, miksi kyseinen yhtye on kirkkaasti viiden itselle kautta aikain tärkeimmän yhtyeen joukossa.

* * *

Tästä piti tulla lyhyt postaus. Hyvinhän se meni.

Mainokset