Ojdå! Det är svenska dagen nu

Javisst!

Tänään vietetään Suomessa ruotsalaisuuden päivää eli svenska dagenia. Yleisön pyynnöstä (KYLLÄ! Uskokaa tai älkää!) listaan tässä postauksessa allekirjoittaneelle tärkeitä ruotsinkielisiä kappaleita.

Ai miksi? No hei, yleisön pyynnöstä!

Kronologisessa järjestyksessä mennään. VAROITUS! Luvassa jonkin verran erään nelikirjaimisen yhtyeen suitsutusta. Ei, se ei ole Kiss.

Eva Dahlgrenin Ängeln i rummet (1989) on luultavasti ensimmäisiä ruotsinkielisiä kappaleita, joita olen kuullut, yhdessä Magnus Ugglan Jag mår illa -hirvityksen kanssa. Pakkohan sekin on tähän nyt linkittää.

Eikä siitä sen enempää.

Laleh versioi Ängeln i rummetin viime vuonna. Lopputuloksen laadukkuudesta en ole täysin varma, mutta Laleh teki versiollaan kuitenkin ison palveluksen palauttamalla Dahlgrenin alkuperäisen kappaleen mieleen.

Släpp hästarna fria (1993) on saanut paikkansa muistissani siskoni ja äitini ansiosta. Perheen automatkoilla kuunneltiin lapsuudessani Tomas Ledinin c-kasetteja, muun muassa Du kan lita på mej- ja Tillfälligheternas spel -albumeja.

Silloin muinoin parikymmentä vuotta sitten Släpp hästarna fria jäi mieleen siksi, että en tajunnut lainkaan, mitä siinä laulettiin ja kun minulle kerrottiin, että siinä lauletaan hevosista, tuli mieleen klassinen hevoset karkaa -sanonta ja sehän se vasta sitten olikin huvittavaa, että siitäkin aiheesta oli tehty laulu. Heh. Heh.

Sittemmin kävi ilmi, että Tomas Ledinillä on oikeasti ihan hyviä kappaleita. Släpp hästarna fria on myös sellainen.

Joko Nordmanin laulaja tai sitten se toinen tyyppi oli vankikarkuri. Tai, okei, ollut vankilassa. En jaksa alkaa googlailemaan, mutta jotenkin näinhän se meni. Oleelliset asiat, ne jäävät mieleen.

Oli miten oli, Vandraren ja Be mig olivat hittejä. Kansanmusiikkivaikutteita häpeilemättä poppiin sotkenut Nordman esiintyi Ruisrockin päälavalla kesällä 1995, ennen Bon Jovia ja Little Steveniä.

Oi niitä aikoja.

Yksi omakohtaisesti isoimmista musiikillisista asioista tapahtui vuonna 1997. Sain Kentin Isola-levyn joululahjaksi ja se oli menoa sitten.

Voisin kirjoittaa Kentistä vaikka kuinka pitkään, mutta luulen, että tähän postaukseen tulee pari muutakin videota kyseiseltä yhtyeeltä. Yritän siis malttaa mieleni.

Om du var här oli tehnyt vaikutuksen jo aiemmin, mutta levyn saatuani en kuunnellut mitään muuta musiikkia ainakaan viikkoon. Levyltä ei löydy ainoatakaan huonoa kappaletta, ei edes nyt, 16 vuotta Isolan julkaisun jälkeen.

Ehkä korkeintaan hieman kömpelöiksi käyneet Innan allting tar slut ja Glider tuntuvat hieman töksähtävän, mutta jos levyltä löytyy sellaisia mahtavuuksia kuin 16 vuoden aikana isoksi toteemikappaleeksi osoittautunut Elvis, radioheadmaisiin tunnelmiin vievä Livräddaren, upeasti leijuva ja c-osassa mukaan tulevilla jousilla joka ainoa kerta kylmät väreet aiheuttava Oprofessionell, mahtavan haikean surumielinen OWC ja Kentin keikoilla suursuosikiksi noussut Celsius, pari 16 vuoden jälkeen vähän töksähtäväksi muuttunutta kappaletta voinee antaa anteeksi.

Olipa muuten todella pitkä lause.

Isolan myötä oli pakko tietenkin ottaa selvää Kentin aiemmista tekemisistä. Verkligen-levyltä (1996) löytyi ainakin puoli albumillista helmiä. Muun muassa Gravitation.

Vuonna 1998 baareissa ja diskoteekeissa käyminen alkoi olla jokaviikonloppuista toimintaa. Konepopyhtye Freestylen alunperin vuonna 1980 levyttämä Vill ha dig oli Drömhusin teknotulkintana yksi suurimmista hiteistä 1990-luvun lopulla.

Onhan se nyt melko tarttuva popkappale. Myönnetään. Tulihan sitä kreisibailattua tanssilattialla Drömhusin tahtiin. Kyllä.

Seuraavat vuodet olivat ruotsinkielisen musiikin kuuntelun osalta erittäin vahvasti Kent-painotteisia.

Yhtye vahvisti vuonna 2000 julkaistulla Hagnesta Hill -levyllä asemaansa yhtenä isoimmista suosikeistani. Hagnesta Hillin kiertueella pääsin näkemään bändin ensimmäistä kertaa keikalla Turun Caribiassa. Keikka oli mainio.

Musik non stop oli yksi kappaleista, joita käytiin toivomassa aina baareissa dj:ltä, mutta sitä löytyi tiskijukilta yllättävän harvoin. Tai sitten he vaan eivät halunneet soittaa ruotsinkielistä musiikkia.

Samana vuonna Kent julkaisi B-sidor 95–00 -kokoelmalevyn, jolta irroitettu Chans teki vaikutuksen, mutta vielä isommin kolahti Musik non stop -singlellä julkaistu Bas riff.

Vuosi 2002. Kentin Vapen & ammunition julkaistiin ja muistan elävästi tilanteen, jossa olen sitä ensimmäistä kertaa kuullut. Oli keväinen perjantai-ilta ja olimme silloisen Silmänkääntäjä-bändini kanssa lähdössä Pohjois-Savon ”kiertueelle”.

Joku kaveribändi Replikan jäsenistä oli hankkinut albumin, ja kuuntelimme sitä Pieksämäen Cinema-ravintolan takahuoneessa. Muistaakseni isoimmat reaktiot olivat hyväksyvää nyökyttelyä.

Automatkalla sitten ystäväni Samin kanssa huomasimme olevamme todella innoissamme levystä. Sundance kidSockerPärlor. Miten. Hyvää. Popmusiikkia.

Vapen & ammunition ei ole kuitenkaan kestänyt kokonaisuutena aikaa yhtä hyvin kuin Isola ja Hagnesta Hill.

Silti Kentin keikka Helsingin Tavastialla toukokuussa 2002 on jäänyt mieleen pysyvästi. Kent soitti parhaan keikan, minkä olen bändiltä nähnyt, mutta lämppärinä esiintynyt tanskalainen Mew teki vähintään yhtä suuren vaikutuksen.

Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli siis ruotsinkielisen musiikin diggailun osalta erittäin vahvasti Kent-painotteinen.

Mutta puolivälissä vuosikymmentä tapahtui jotain. Kentin vuoden 2005 Du & jag döden -möhkäle jäi pian lopahtaneen alkuinnostuksen ja yhtyeen vaisun Helsingin-keikan jälkeen vähälle kuuntelulle.

Taisi olla viimeinen niitti, kun selvisi, että Du & jag dödenin puiseva päätöskappale Mannen i den vita hatten (16 år senare) oli syrjäyttänyt Isolan uljaan päätösbiisin 747 pysyvästi Kentin keikkojen lopetuskappaleena.

Kun Kentin levyt eivät Vapen & ammunitionin jälkeen iskeneet yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta täysillä, jäi musiikkifriikin diggailukiintiöön moneksi vuodeksi ruotsinkielisen musiikin mittainen aukko.

Bändin konevoittoiset levyt Tillbaka till samtiden (2007) ja Röd (2009) eivät tehneet suurta vaikutusta, vaikka niissäkin parhaimmillaan oli kiitettävää yritystä. Jag är inte rädd för mörkretillä (2012) Kent otti taas askeleen parempaan suuntaan.

Vasta vuoden 2011 syksyllä, Tukholmassa asuessani havahduin uuteen ruotsinkieliseen musiikkiin. Olin kuullut Radio Helsingin soittavan Säkert! -nimisen artistin kappaleita. Dansa, fastän herätti mielenkiinnon ja hankin Annika Norlinin eli Säkert!:in levyn nimeltä Facit.

Se oli menoa. Tunne oli sama kuin Kentin Isolan kohdalla. Tässä musiikissa todella on jotain.

Honung. Yksi hienoimmista ruotsinkielisistä rakkauslauluista. Får jagUuden tuttavuuden herättämää ujoa innostusta. Influensa. Kuumehouruista seikkailua unimaailmassa. Köttet är svagtVanha suola voi janottaa myös popkappaleessa. Tyst nu. Hienoa, mutta raadollista tunnelmointia konkreettisesta eron hetkestä.

Facit-levyyn hurahtamisen myötä oli tietenkin pakko tutustua Annika Norlinin aiempiin tekemisiin. Säkert!:in itsenimetty debyyttilevy (2007) osoittautui myös kerrassaan mainioksi albumiksi.

Samoin Norlinin englanninkielisen projektin, Hello Saferiden levyt. Mutta ne eivät kuulu tähän kirjoitukseen.

Viimeisin hurahdus ruotsinkieliseen musiikkiin tapahtui noin vuosi sitten. Ystävä vinkkasi eräissä illanistujaisissa muutamia ruotsalaisia artisteja, joista muistin seuraavana päivänä nimen Emil Jensen.

Ystävällä on hyvä maku, ja luottavaisena lähdin tutustumaan Jenseniin – enkä pettynyt.

Sländornas dag on hieno huipennus Kent- ja Säkert! -intoiluineen käsistä lähteneelle svenska dagen -postaukselle.

Ha det så bra!

Mainokset