Vuoden 2012 listat, osa 1: kotimaiset levyt

On se hurjaa. Ajan kuluminen, siis.

Vuosi 2012 on pian ohi. Aivan kuin 2011 olisi vasta päättynyt. Yleisön pyynnöstä niputan nyt eri postauksissa kymmenen parasta kotimaista ja ulkomaista levyä sekä kotimaista ja ulkomaista biisiä. Ja ehkä jotain muutakin.

Nämä ovat sitten absoluuttisia totuuksia. Ugh. Hän on puhunut.

TOP 10 LEVYT/KOTIMAA

Kotimainen musiikkivuosi 2012 oli outo. Isoiksi suosikeiksi osoittautuneita levyjä ei ilmestynyt montaakaan. Joka puolella hehkutettu Karri Koira ei yrityksistä huolimatta iskenyt alitajuntaan lainkaan, ja viikko sitten ilmestynyt Pää kii -punkyhtyeen kehuttu levy ei ole vielä ehtinyt soittimeen asti.

Kymmenen kärkeen päätyi nyt muutamia levyjä (Sara, Samuli Putro, Yona), jotka eivät pyörineet soittimessa alusta loppuun asti kuin muutaman kerran, mutta yksittäisiä biisejä tuli poimittua tehokuunteluun. Listan levyistä vähän yli puolet ovat sellaisia, jotka jäivät mieleen väkevinä kokonaisuuksina.

Oli pakko poiketa säännöistä (listalle vain tänä vuonna julkaistuja levyjä), koska paikan kotimaisten levyjen top kympissä ansainneita levyjä ei kovan pähkäilynkään jälkeen löytynyt täyttä kymmentä. Listalle päätyi siksi kaksi vuonna 2011 julkaistua levyä, jotka ovat päätyneet syystä tai toisesta kuunteluun vasta tämän vuoden puolella.

On myös muistettava, että tämä lista saattaisi olla huomenna tai jo muutaman tunnin päästä kirjoitettuna erinäköinen, ainakin järjestyksensä osalta. Esimerkiksi Tiiu Helinän hiljattain julkaistu debyyttialbumi koukuttaa kuuntelu kuuntelulta enemmän ja enemmän. Sijoitus vuoden parhaiden levyjen listalla voisi olla kahden viikon päästä korkeampi.

1. Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

Rutkasti kaikuja suuriin henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutuvan Ultramariinin soinnista ja urbaanin romanttisista sanoituksista, joka on toki luonnollista niin Suvi Koivu -bändissä kuin Ultramariinissakin vaikuttavan kitaristi-lauluntekijä Ville Aallon myötä. Sanoitukset lyövät kuulijaa märällä, kylmällä mutta samalla koukuttavan pehmeällä rätillä naamaan.

2. PMMP: Rakkaudesta

Aiemmat PMMP-levyt ovat käyneet heti ensimmäisessä biisissään asiaan (Kovemmat kädet, Joku raja, Kuvia). Sen sijaan Rakkaudesta -levyn ensimmäinen kappale 4ever young avaa levyn maltillisen raukeasti. Mutta mitä onkaan tulossa. Kappale ehtii 42 sekunnin kohtaan ja sanoihin ”hänen takiaan”. W-A-U. Kylmät väreet. Kappaleen tunnetila kohoaa uusiin sfääreihin.

Siitä alkaa albumillinen takuuvarmoja PMMP-hittejä (Koko show, Rakkaudesta, Tytöt) ja dramaattisia kohokohtia (Korkeasaari, Pahvinaamari). Rakkaudesta on täysin looginen ja vakuuttava jatke PMMP:n kehityskaareen. Paras PMMP-levy? Kokonaisuutena, kyllä. Mielenkiintoista nähdä, mitä Vesala–Luoti–Sjöroos-trio keksii seuraavaksi.

3. Pariisin Kevät: Kaikki on satua

Pariisin Kevään aiemmat levyt Astronautti ja Meteoriitti ovat olleet koukuttavan erilaisia, valtavirran ja indien välillä tasapainoilevia levyjä. Kaikki on satua jatkaa samaa linjaa, ollen kuitenkin ehkä piirun verran edeltäjiään heikompi albumi.

Vanginvartijan uni ja Sytytä valo edustavat levyä musiikillisesti väkevimmillään ja kiinnostavimmillaan. Mielenkiintoisin kysymys Pariisin Kevään kohdalla kuuluu samoin kuin PMMP:n kohdalla: mitä seuraavaksi?

4. Tiiu Helinä: Veli

Viime kesän Flow’ssa Tiiu Helinä vastasi festareiden yllättävimmästä keikasta St. Vincentin ohella. Pienestä epävarmuudesta huolimatta musiikki, jossa Helinä Tannerin kansanlaulumaiset melodiat ja sanoitukset yhdistyvät saumattomasti luuppeihin ja säksätykseen, herätti mielenkiinnon. Veli oli odotuksen arvoinen.

5. Kemopetrol: A Song & a Reason (2011)

Kemopetrol julkaisi vuoden 2011 loppupuolella kaikessa hiljaisuudessa parhaan albuminsa. Laura Närhi kuulostaa tällä levyllä paremmalta ja laulaa suuremmalla tunteella kuin yhdelläkään aiemmalla Kemopetrol-pitkäsoitolla, soolotuotannostaan puhumattakaan.

A Song & a Reason meinasi mennä allekirjoittaneeltakin kokonaan ohi korvien, mutta onneksi näin ei käynyt. Tämän levyn perusteella Kemopetrol ei todellakaan ole vielä menneen talven lumia.

6. Sara: Se keinuttaa meitä ajassa

Matti Johannes Koivu ja Saran Joa Korhonen ovat laulajia, joiden äänissä on sitä jotain. Äänen väri, tunne. En osaa yksilöidä tarkemmin, mikä se jokin on, mutta melkein mitä tahansa nämä herrat laulavatkin, se kuulostaa helvetin hyvältä.

Saran kehityskaari on kulkenut ensimmäisten levyjen metallimaisesta soinnista viimeisten levyjen dramaattiseen, aikuisempaan ja jyhkeään tunnelmointiin. Se keinuttaa meitä ajassa on yhtyeen kuudes albumi, joka pienellä tiivistämisellä olisi saattanut olla vielä parempi.

7. Paula Vesala & Pekka Kuusisto: Kiestinki (2011)

Listan toinen myöhäisherätys edellisen vuoden puolelta. Muutama viikko sitten vietimme ystäväporukalla suomalaisen musiikin päivän iltaa, ja illan ohjelmaan kuului levyraati. Yksi osallistujista toi arvovaltaisen raadin kuultavaksi kappaleen nimeltä Ukkosella.

Tuo laulu jäi mieleen kummittelemaan, ja siitä alkaen Kiestinki on ollut tehosoitossa. Meinasi mennä tämäkin levy ohi, mutta toisin kävi. Vakuuttavaa jälkeä.

8. Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset

Listan vaikein tapaus. Tavalliset hautajaiset alkaa kahdella kappaleella, jotka eivät tee oikein minkäänlaista vaikutusta. Ne ovat kappaleita, jotka Putro on tehnyt ennenkin. Sitten levyn luonne muuttuu. Olet puolisoni nyt on hieno biisi. Samoin Se täydellinen.

Levy jatkuu loppuun asti vuoristoratamaisesti, mutta hyvät hetket nostavat levyn vuoden parhaiden joukkoon. Elämä on juhla -ajan yllättävä, riisuttu ja akustinen Putro oli enemmän omaan makuuni, kaiken kaikkiaan Tavalliset hautajaiset liippaa hyvin läheltä erästä Z-kirjaimella alkavaa orkesteria.

P.S. Keikalla tämän levyn biisit toimivat mainiosti, mutta sähköiset sovitukset Elämä on juhlan akustisista hienouksista – ne eivät toimi, eivät sitten lainkaan.

9. Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

”Yona on ihana.” Näin on eräs ystäväni todennut, ja ei käy kiistäminen. Yona on luomu, Yona on aito, Yona ansaitsee kaiken saamansa menestyksen ja vielä enemmän. Vaikka tekee kipeää, ei haittaa ei iske itselleni ihan kympillä, mutta rutkasti hienoja hetkiä levyltä kyllä löytyy. Panssarivaunu ja nimibiisi nostavat jo kahdestaan levyn arvosanaa huomattavasti. Hienoja lauluja.

Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet on nyt julkaissut kolme suht samantyyppistä levyä, ja on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

10. Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Kerkko Koskisen ei pitäisi laulaa. Ei. Mutta silti jotenkin hänen äänensä luo Kollektiivin albumille sen kiehtovan vastapainon Vuokko Hovatan, Mannan ja Paula Vesalan kuulaille ja kirkkaille tulkinnoille. Tämä levy ei ole antanut vielä kaikkeansa kuuntelussa.

Harmillista, jos kokoonpanon keikat jäivät syksyyn 2012. Olisin mieluusti nähnyt KKK:n lavalla omin silmin.

Mainokset