Vuoden 2012 listat, osa 2: ulkomaiset levyt

The name of the game: vuoden 2012 parhaiden levyjen listaaminen jatkuu. Edellisessä postauksessa niputin kymmenen parasta kotimaista albumia vuosimallia 2012, nyt vuoron saavat ulkomaiset pitkäsoitot.

Nämähän ovat tosiaan absoluuttisia totuuksia. Piste.

TOP 10 LEVYT/ULKOMAAT

Jos kotimainen musiikkivuosi 2012 oli oudohko, eikä pitkäaikaiseen soittoon päätyneitä albumikokonaisuuksia löytynyt täyttä kymmentä, ulkomainen musiikkivuosi tarjosi senkin edestä kaikenlaista herkkua.

Oli alkuun vaisuilta vaikuttaneita mutta silti ikään kuin takavasemmalta hiipien tehokuunteluun päätyneitä levyjä. Oli levyjä, jotka iskivät ensikuulemalta törkeän kovaa. Oli hissuttelulevyjä, oli rockimpia juttuja, oli indieoutoilua. Oli jokaiselle jotakin. Tai jos ei jokaiselle, niin ainakin hyvin monelle.

Tämäkin lista voisi olla huomenna kärkiviisikkoa lukuun ottamatta erilainen. Sementoituani alta löytyvän top kympin, tajusin, että listalta voisi hyvinkin löytyä myös vaikkapa Chromaticsin, How To Dress Wellin, Cat Powerin, Jessie Waren, Bat For Lashesin, Grizzly Bearin, Wild Nothingin, Frank Oceanin tai Japandroidsin pitkäsoitot.

Mutta tässä siis vuoden parhaiden ulkomaisten levyjen lista vuoden 2012 kolmanneksi viimeisenä maanantai-iltana.

1. Soulsavers: The Light the Dead See

Ulkomaisten levyjen top kympissä kaksi kärkisijaa menevät raukeille levyille. Soulsavers on tuottajatiimi, joka oli aiemmin päätynyt studioon muun muassa Mark Laneganin kanssa. The Light the Dead See -levyllä oli Depeche Mode -nokkamies Dave Gahanin vuoro.

Levy edustaa melankolisessa mollissa soivaa raukeutta. Ystävä suositteli tutustumaan albumiin jo kesällä, mutta silloin Dave Gahanin melodiat ja sanoitukset tuntuivat aivan liian synkiltä.

Kunnes tuli syksy. The Light the Dead See pyöri soittimessa repeatilla repeatin jälkeen. Oli kuulas ja kaunis alkusyksy – tämä levy soi. Oli synkeä ja musta loppusyksy – tämä levy soi. Gahanin vakuuttava baritoni ja gospelhenkiset taustalaulajatteret ovat yhdistelmänä silkkaa täydellisyyttä. Lopputulos ei kuulosta pätkääkään Depeche Mode -kopiolta, vaan uutta ja vanhaa tyylikkäästi sekoittavalta projektilta.

2. Lightships: Electric Cables

Kuten Soulsavers, myös Lightships on musiikkia, joka on kuin luotu kuunneltavaksi kuulokkeilla julkisessa kulkuneuvossa, niin että katse lasittuu kaukaisuuteen.

Tämä levy edustaa kärkikaksikossa melankolisessa duurissa soivaa raukeutta. Kun Electric Cables lähtee soimaan, maltillinen hymy leviää ja pysyy kasvoilla koko levyn ajan. Tällaisia runsasta kuuntelua kestäviä, duurimaailmassa pyöriviä levyjä ei ole ikinä liikaa.

Lightships on yhtä kuin Teenage Fanclub -basisti Gerard Love ystävineen. Loven lauluääni kuulostaa paikoin hyvin hauraalta, mutta siinä on myös Lightshipsin voima. Herkkäkin voi olla voimakasta.

3. Sharon Van Etten: Tramp

Kuulin nimen Sharon Van Etten ensimmäisen kerran vuoden 2011 maaliskuussa, kun hän lämmitteli The Nationalia Helsingin Kulttuuritalolla. Näin Sharon Van Ettenin ensimmäisen kerran saman areenan lavalla hänen osallistuessaan The Nationalin keikan huipentaneeseen Vanderlyle Crybaby Geeks -yhteislauluun.

Kiinnostukseni heräsi, kun luin jostain musiikkimediasta The National -kitaristi Aaron Dessnerin tuottaneen albumin. Ostin levyn kölniläisestä levykaupasta ja odotin innolla pääseväni kuuntelemaan sitä.

Ensin olin hämmentynyt. Jopa pettynyt. Jätin Trampin kokonaan sivuun, ja kuuntelin paljon muuta, innostavampaa ja kiinnostavampaa musiikkia.

Pari kuukautta myöhemmin huomasin hyräileväni tiskatessani outoa melodiaa. Leonard oli jäänyt päähäni soimaan. Laitoin Trampin soittimeen, ja huomasin albumin avautuvan kokonaan uudella tavalla. Tajusin, että levy oli soinut osana luomaani uuden musiikin playlistiä. Huomasin osaavani monia Trampin sanoja ja melodioita ulkoa. Paikka vuoden parhaiden levyjen listalla oli taattu.

4. Chairlift: Something

Chairliftin keulahahmo Caroline Polachek on erikoinen persoona. Hänessä on samanaikaisesti jotain hyvin vetoavaa ja luotaantyöntävää. Hän on samaan aikaan ärsyttävä indie-hipster-prinsessa, mutta silti kuitenkin jotenkin tosi jees.

Kaiken lisäksi Polachek tekee I Belong in Your Armsin ja Met Beforen kaltaisia tarttuvia popmelodioita ja -sävellyksiä.

Mietin pitkään, onko Chairlift jopa liiankin hipster ja indie. Päädyin kuitenkin siihen, että ainakin Something on oikeastaan vaan hiton hyvää ja tanssittavaa popmusiikkia.

5. Kent: Jag är inte rädd för mörkret

Maailmassa on neljä bändiä, joiden tekemisiin en kykene enkä tule ikinä kykenemään suhtautumaan neutraalisti. U2, Radiohead, R.E.M. ja Kent.

Edellisten, konepainotteisten levyjensä kohdalla Kentiin suhtautuminen oli välillä koetuksella. Elektrokokeilut toimivat kuitenkin parhaimmillaan mainiosti, ja niinpä siinäkään ei menty metsään. Jag är inte rädd för mörkretillä Kent palasi perinteisempään bändi-ilmaisuun, ja tulos oli parasta Kentiä sitten vuoden 2002 Vapen & ammunition -levyn.

6. Sun Kil Moon: Among the Leaves

Among the Leaves on levy, joka huutaa elokuvaa ympärilleen. Tai toisin sanoen, se on levy, joka on aivan kuin laadukkaan, pienen budjetin indie-elokuvan soundtrack.

Sun Kil Moon on laulaja-lauluntekijä Mark Kozelekin projekti ja Among the Leaves jo viides Sun Kil Moon -levy. Kozelekin ääni ja ilmaisu luo väkeviä mielleyhtymiä toisten singer–songwriter-genren edustajien Alexi Murdochin ja Sam Amidonin suuntaan. Mikä ei ole lainkaan huono asia.

7. David Byrne & St. Vincent: Love This Giant

Who oli ilmestyessään minun mielestäni ilman muuta vuoden paras biisi -kisan ylivertainen voittaja. No, tuo tunne laantui, mutta silti se oli avaussingle, joka nosti odotukset emoalbumiaan kohtaan kattoon.

Levy ei vastannut täysin odotuksia, mutta se on silti oikein hyvä. Byrnen ja Annie Clarkin kemia toimii.

8. Frankie Rose: Interstellar

Haluatko järjestää lauantaitanssit? Vuokraa sopivan hämyisä tila, kutsu vieraita, laita Chairliftin Somewhere ja Frankie Rosen Interstellar soimaan. Toisena mainitun albumin nimibiisi on parhaita levynavausbiisejä aikoihin. Kun biisi lähtee rullaamaan alkumaalailun jälkeen, se on menoa.

Interstellar on muun muassa Dum Dum Girlsistä tutun Rosen toinen sooloalbumi. Okei, levyltä löytyy myös paljon maalailevaa ja haaveilevaa materiaalia, mutta tanssittavimmat hetket laittavat väkisin pään nyökyttelemään tahdissa.

9. Sigur Rós: Valtari

Sigur Rós on Bändit, jotka aion nähdä vielä livenä -listani kärkijoukossa. Valtari ei sinänsä tarjoa mitään uutta yhtyeen jo tunteville, mutta se muistuttaa, että islantilaisnelikko on edelleen vedossa. Maalaileva laajakangasmusiikki ei ole kokenut inflaatiota.

10. The xx: Coexist

The xx ei keksinyt pyörää uudestaan kakkosalbumilleen. Siltä ei löydy myöskään VCR:n kaltaista ässäbiisiä. Coexist toimii silti. Seuraavalle levylleen The xx:n on uusiuduttava, sillä kolmatta levyä tämä sama kaava ei enää kanna.

Coexist toimii loistavana taustamusiikkina öisillä matkoilla joukkoliikennevälineissä ja tunnelmallisina iltoina kuuman teemukillisen ääressä.

Mainokset