Vuosi 2013 on pian ohi. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin sitten ruotsalaisuuden päivän, mutta yleisön (Kyllä! Teitä pyytäjiä on ainakin yksi!) pyynnöstä niputtelen eri postauksissa vuoden 2013 parhaat kotimaiset ja ulkomaiset levyt ja biisit.

Listan ulkopuolelle jäivät tällä kertaa myös hyviä levyjä julkaisseet Shine 2009, Varvara, Oranssi Pazuzu, Egotrippi ja Risto.

Kärkikymmenikön levyt löytyvät yhtenä Spotify-soittolistana täältä.

Ja niin, nämähän ovat toki absoluuttisia totuuksia. Ugh.

TOP 10 LEVYT/KOTIMAA

Kotimainen musiikkivuosi 2013. Parhaiden levyjen joukkoon kiilasi sekä uusia tuttavuuksia että vanhoja suosikkeja. Täysiä napakymppejä ei joukkoon mahtunut yhtään, mutta lähelle ylsi puolenkymmentä pitkäsoittoa. Hyviä levyjä julkaistiinkin sitten useita.

1. Matti Johannes Koivu – Matti Johannes Koivu

Kymmenen vuotta sitten Ultramariinin debyyttilevyllä koukuttavan pehmeällä lauluäänellään tekemisistään kiinnostumaan saanut laulaja julkaisi neljännen soololevynsä kevättalvella.

Albumi on täydellinen soundtrack auringonnousujen ja -laskujen hetkiin: raukeaa, haikean tunnelmallista musiikkia, joka saa tuijottamaan kaukaisuuksiin lasittuneella katseella.

2. Pimeys – Muut on jo menneet

Pimeyden debyyttilevy oli vahva pelinavaus. Levy ei ole täydellinen, mutta mukaansatempaavien menobiisien ja hiljaisempien tunnelmapalojen tasapaino on lähellä täydellisyyttä. Ilman levyllä ulkopuoliseksi jäävää Kunnia-kappaletta Muut on jo menneet olisi piirun verran lähempänä täydellisyyttä.

Rakennukset ja mielenkiinnon bändiä kohtaan alunperin herättänyt Elämä kiinnostaa ovat menojalkaa kutkuttavaa Pimeyttä parhaimmillaan, kun taas tunnelmointipuolella kohokohdaksi – ja levyn parhaaksi kappaleeksi – nousee huikealla loppusoitolla varustettu Helsinki. Levyn avausraita ja yhtyeen nimikappale on myös todella hieno.

3. Pikku Kukka – Merelle

Alkuvuoden iloisimpia hetkiä oli se hetki, kun ystävä suositteli kuuntelemaan Pikku Kukan juuri ilmestyneen singlen Jos ei sua täällä olisi. Kappale jumiutui tehosoittoon samantien.

Alkusyksyllä ilmestynyt Merelle on kokonaisuutena vuoden hienoimpia. Agit Prop -ajan laulelmamaisuuden paikoin vahvasti mieleen tuova musiikki kantaa levyllä alusta loppuun asti, huipentuen albumin päättävään, Aale Tynnin runoon sävellettyyn Monena tuuliyönä -kappaleeseen. Merelle on levy, joka lämmittää syksyn ja talven viimassa.

4. Jonna Tervomaa – Eläköön

Kuusi vuotta ehti kulua Jonna Tervomaan edellisestä Parempi loppu -albumista. Paljon on muuttunut tuona aikana – luottotuottaja ja aisapari Jussi Jaakonaho on jäänyt pois kuvioista ja tilalle on astunut Eppu Kosonen. Kososen tuotanto- ja sävellysjälki kuuluu levyllä maltillisesti, mutta hyvin.

Eläköön on erittäin hyvältä kuulostava levy, joka kulminoituu hienoihin singlebiiseihin (Minä toivon, Tikapuut), vastustamattomasti rullaaviin poplauluihin (Ihme, Aika kultainen) sekä mainion tervomaamaiseen päätöskappaleeseen (Lopulta aina).

5. Sin Cos Tan – Afterlife

Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan muodostaman syntikkapopduon toinen levy ilmestyi vain vuosi kaksikon esikoislevyn jälkeen. Tyylitajuisesti 1980-luvulle nyökkäävä albumi ei ole hittivetoinen, vaan hyvin tasapainoisesti koottu levy, joka kestää kuuntelua ja toimii mainiosti kotibileiden ääniraitana.

Yksitoista biisiä sisältävästä albumista löytyy Spotifysta seitsemän kappaleen versio.

6. Pariisin Kevät – Jossain on tie ulos

Pariisin Kevät on ehtinyt tehdä lyhyessä ajassa vaikutuksen suomenkielistä poppia suurkuluttavaan yleisöön. Arto Tuunelan projektista kokonaiseksi bändiksi laajentunut Pariisin Kevät on vakuuttanut etenkin muutamilla melko täydellisillä popkappaleilla (Meteoriitti, Matkalla etelään, Vanginvartijan uni), mutta myös onnistuneilla levykokonaisuuksilla.

Jossain on tie ulos ei ole bändin vahvin pitkäsoitto, mutta se on loogista jatketta Kaikki on satua -levylle (2012). Päätöskappale Peittävää kohinaa, avausraita Viimeinen päivä ja keskivaiheille sijoitettu Lähde ovat levyn parhaat palat.

7. The Hearing – Dorian

Pintandwefallista tutun Ringa Mannerin sooloprojekti on silkkaa taidepoppia – ja hyvää sellaista. Se on myös vakavaa ja pohdiskelevaa.

Minkäänlaista iloittelua muutamia rytmiosuuksia lukuun ottamatta Dorianilta ei löydy, mutta miksi pitäisikään. The Hearingin debyytti on levy, jolta tuntuu löytyvän joka kuuntelulla uusia kerroksia.

8. Minä ja Ville Ahonen – Mia

En pidä lainkaan tekotaiteellinen-sanasta, mutta pitkään huomasin käyttäväni itse tuota sanaa yhdessä ärsyttävä-adjektiivin kanssa joka ainoa kerta, kun joku kysyi mielipidettäni Minä ja Ville Ahosesta. Nähtyäni kokoonpanon livenä, etenkin laulajan tanssiosuuden jälkeen tuo mielipide pysyi – kun samana iltana esiintyivät Pimeys ja Minä ja Ville Ahonen, monet ystävistäni olivat sitä mieltä, että jälkimmäinen oli aivan mahtava, kun taas omissa kirjoissani Pimeys oli sata kertaa parempi, vaikkei Minä ja Ville Ahonen varsinaisesti huonokaan ollut.

Ensimmäisillä kerroilla Mia tuntui myös tekotaiteelliselta, mutta lopulta albumi lähti avautumaan. Kyseinen sana tulee edelleen paikoin mieleen, mutta entistä harvemmin. Suuri ansio tästä kuuluu singlebiisille Ennen kuin kuolen. Minä ja Ville Ahonen on lupaava tapaus.

9. Death Hawks – Death Hawks

Death Hawksin psykedeliarock on parhaimmillaan livetilanteessa. Se toimii myös levyllä, mutta se pääsee oikeuksiinsa, kun bändi pääsee vauhtiin hypnoottisesti rullaavan soittonsa kanssa.

Kuuntele vaikka Death Hawksin päätöskappale Black Acid. Komeaa.

10. Anssi Kela – Anssi Kela

Mietin pitkään, sijoittaisinko kärkikymmenikön viimeiselle sijalle kahdesta puoliksi erittäin hyvästä levystä Egotripin vai Anssi Kelan levyn. Kelan suosion jälleen siivilleen nostanut albumi on nimittäin puoliksi erittäin hyvä. Egotrippi tippui listalta siksi, että vaikka kappaleet olivatkin uudelleen taltioituja, ne eivät olleet uusia.

Maitohapoilla ja Levoton tyttö on parhaita levynavausbiisikaksikoita aikoihin. Anssi Kelalla on avauskaksikon lisäksi monta muutakin hyvää hetkeä. Miten sydämet toimii?, Ilman sua ja Kaatua kuin puu tempaavat hyvin mukaansa, mutta lopuilla biiseillä homma ei pysy yhtä hyvin kasassa.

Puolikas levy on kuitenkin niin laadukasta suomalaista popmusiikkia, että se nostaa Anssi Kelan vuoden parhaiden levyjen joukkoon.