Robert Williams on täällä taas

Ulkona on harmaata ja pimeää, mutta yksi brittiheppu pitää mielen aurinkoisena. Robbie Williamsin uusi Candy -single soi koko eilisen päivän päässäni. Ja soi edelleen. Video on hillitön:

Hillitön-ilmaus sopii jotenkin täydellisesti koko biisiin. Candy pelasti vähän nurinkuriselta vaikuttaneen päivän, ja muistutti samalla 38 vuoden ikään ehtineen Williamsin olevan edelleen vilpittömin ja aidoin poptähti maan päällä. Tai ainakin hän pystyy luomaan erittäin vakuuttavan illuusion siitä.

Mies nauttii olostaan valokeilassa ja saadessaan laulaa, saadessaan tanssia, saadessaan näytellä. Saadessaan esiintyä.

Biisit ovat paikoin tyhjänpäiväisiä mutta tarttuvia, Williamsin uran ensimmäisillä levyillä jopa vihaisia. Mutta suurelta osin laulajan musiikki on kuitenkin hyväntuulista, harmitonta ja tarttuvaa, tietynlaista pöhköpopmusiikkia, jota ei tarvitse lainkaan märehtiä, vaan nauttia meiningistä ja hymyillä.

Vuonna 1996 Robbie Williams erosi poikabändi Take Thatista. Samana vuonna julkaistulla soolodebyytillään Williams ja hänen hovituottajabiisinikkarinsa Guy Chambers saattoivat popmusiikin historiaan yhden parhaista konsertin avausbiiseistä mitä on tehty (Let Me Entertain You) sekä puhkisoitetuimmeista ja sokerisimmista illan vikoista hitaista (Angels).

I’ve Been Expecting You -albumi 1990-luvun lopulla sai toden teolla kiinnostumaan Robbie Williamsin tekemisistä.

Levy ei ollut kokonaisuutena kovinkaan kummoinen, mutta täydellisen popkappaleen kaava alkoi löytyä entistä vahvemmin. Taustajoukot Guy Chambersin johdolla olivat toki suurelta osin vastuussa tästä, mutta Robbie itse oli koko homman kasvot, se tuote, jota puskettiin radioasemille, levykauppoihin ja television musiikkiohjelmiin ympäri maailman.

Williams tunnetaan parhaiten balladeista ja harmittomista, takiaisen lailla päähän tarttuvista duuripopkappaleista, mutta allekirjoittaneen huomio kiinnittyi tähän angstiseen lauluun, jonka puhelaulumainen loppusoitto on edelleen samaan aikaan lakonisessa ja silti raivoa pidättelevässä kiukussa vellovassa tunnelmassaan jotain aivan mahtavaa.

I loved the way we used to laugh / I loved the way we used to smile

Often I sit down / and think of you for a while

Then it passes me by / and I think of someone else instead

I guess the love we once had is officially / dead

Biisin vierailijat (Pet Shop Boysin Neil Tennant ja Divine Comedyn Neil Hannon) toivat Williamsille rutkasti katu-uskottavuutta.

I’ve Been Expecting Youn toinen maukas angstihetki oli sijoitettu melkeinpä piiloon levyn loppuun, toiseksi viimeiseksi raidaksi. Karma Killer on armotonta ryöpytystä pahinta vihamiestä kohtaan, ikään kuin Williams laulaisi samanaikaisesti elämänsä rakkauden häneltä härskisti varastaneelle casanovalle, ex-tyttöystävälle ja koulussa häntä kiusanneelle pahikselle.

I hope you choke / on your Bacardi and Coke

Vuosituhat vaihtui. Seuraavalla levyllään Sing When You’re Winning Robbie Williams jatkoi pophittitehtailuaan. Muun muassa Kylie Minogue -duetto Kids, tanssittavampaa Robbieta esitellyt Rock DJ ja menneille vuosikymmenille silmää vinkkaava The Road to Mandalay soivat radioissa taajaan.

Levyn parhaan biisin titteli kuuluu viimeksi mainitun lisäksi laululle nimeltä Let Love be Your Energy.

Vuotta myöhemmin (2001) Williams toteutti haaveensa kunnianosoituksesta Frank Sinatralle ja julkaisi big band -levyn Swing When You’re Winning. Lontoon Royal Albert Hallissa taltioitu konsertti näytettiin myös Ylellä, ja tuo konsertti, kaikessa laskelmoivuudessaankin, toimi useita kertoja viihdykkeenä pitkäksi venyneen baari-illan jatkoilla.

Williamsin tulkinta Sinatran My Way -ikivihreästä toi humalansekaisessa liikutuksessa tipan silmäkulmaan useita kertoja.

Vuonna 2002 Robbie Williams jatkoi raudan takomista sen ollessa vielä kuuma. Feel oli biisi, jonka kuulemiselta ei voinut välttyä. Escapology julkaistiin laulajan muutettua Los Angelesiin ja niin levyn kappaleissa kuin singlehittien videoissa kuului ja näkyi Hollywood.

Something Beautiful, Come Undone ja Sexed Up nousivat myös hiteiksi. Williamsille tärkeä suuri menestys USA:ssa jäi kuitenkin edelleen saavuttamatta.

Vuonna 2005 Robbie Williams julkaisi ensimmäisen levynsä lopetettuaan yhteistyön Guy Chambersin kanssa. Intensive Carelta nousi Trippingin, Advertising Spacen ja Sin Sin Sinin kaltaisia kohtuullisen isoja hittejä, mutta jotain oli muuttunut. Kappaleet eivät enää toimineet aiemmilta levyiltä tutulla robbiemaisella teholla. Biisit eivät olleet hyviä. Levy oli huono.

Asiat muuttuivat parempaan päin Williamsin päätettyä kokeilla syrjähyppyä elektronisen musiikin puolelle. Rudebox -levy oli ja on edelleen melko outo sekä omaa että lainamateriaalia sisältävä tapaus.

Nimibiisi on kammottava yritys tehdä jotain, mihin laulajan ei selkeästi olisi ikinä kannattanut ryhtyä. Toisaalta taas Pet Shop Boysin kanssa yhteistyönä tehty She’s Madonna oli parasta Williamsia sitten Escapologyn hyvien hetkien.

Vuosi 2009 esitteli tuottajaguru Trevor Hornin ja Robbie Williamsin yhteistyön hedelmät Reality Killed the Video Star -albumin muodossa. Avaussingle Bodies oli rempseä ja herätteli toiveita robbiewilliamsmaisuuden paluusta.

Hetkittäin se tuolla levyllä palasikin. Rudeboxilla tehdyt elektrokokeilut yhdistyivät Reality Killed the Video Starilla orgaanisempaan äänimaailmaan. Levyltä löytyi niin hienoja balladeja (Morning Sun, Deceptacon) kuin tanssihittiainestakin (Starstruck, Last Days of Disco).

Robbie Williams palasi Take Thatin riveihin vuonna 2011. Yhtye julkaisi uuden levyn ja teki kiertueen. Kuulin yhden levyn kappaleista soivan radiossa, eikä se herättänyt minkäänlaisia tunteita.

Sen sijaan juuri julkaistu uusi Williams -single Candy herätti. Hymyilin koko päivän. Nähtäväksi jää, miten marraskuun viidentenä päivänä julkaistavan Take the Crown -albumin kohdalla käy.

Mainokset