Vuoden 2013 listat, osa 2: ulkomaiset levyt

Vuosi 2013 lähestyy loppuaan ja vuoden parhaiden levyjen ja biisien listaus jatkuu. Vuorossa parhaat ulkomaiset levyt.

Kerrataan vielä: tämä listaaminen tapahtuu siis yleisön (Kyllä! Teitä pyytäjiä oli ainakin yksi!) pyynnöstä. Ja tapahtuisi varmasti ilman mitään pyyntöäkin.

Kärkikymmenikön levyt löytyvät yhtenä Spotify-soittolistana täältä.

Ja niin, nämähän ovat tosiaan absoluuttisia totuuksia. Ugh.

TOP 10 LEVYT/ULKOMAAT

Ulkomaisten levyjen kärkikymmenikkö oli melko selvä. Listan ulkopuolelle jäi hyviä levyjä muun muassa sellaisilta nimiltä kuin Pure Bathing CultureCut CopyRhyeChvrchesHaimNeko CaseAustraOrchestral Manouvres in the DarkBill Callahan, Arctic MonkeysQueens of the Stone AgeLaura Veirs ja Washed Out.

1. Camera Obscura – Desire Lines

Skotlantilainen Camera Obscura voitti puolelleen jo edellisellä levyllään My Maudlin Career. Jo ennen sitä yhtye vakuutti etenkin Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken -kappaleella.

Desire Linesilla skotit ovat astetta edellislevyä maltillisemmissa tunnelmissa, mutta musiikki on jalostunut entistä harkitummaksi ja samalla toimivammaksi. Rauhallisempien kappaleiden sointiin on hiipinyt leppeyttä ja laulaja Tracyanne Campbellin viileään tulkintaan herkkyyttä ja kaihoa.

Rauhoittuminen tarkoittaa Camera Obscuran kohdalla sitä, että Desire Linesilla ei ole mukana monia Do it Againin kaltaisia vastustamattomia menopaloja, vaan enemmän keskitempoisempia kappaleita, kuten levyn komeasti ja haikeasti päättävä nimikappale.

2. Local Natives – Hummingbird

Kalifornialaisbändin heti alkuvuodesta julkaistu toinen albumi oli odotettu askel lupaavan ensilevyn jälkeen. Local Nativesin rytmipainotteisuus ja melodisuus olivat mukana entistä rikkaammassa muodossa ja jo ensimmäisestä kuuntelusta ja You & I -avausraidan kuulemisesta lähtien Hummingbird vei mukanaan.

Singlebiisi Breakers on Local Nativesia voimakkaimmillaan ja Ceilings ilmavimmillaan. Levyn parhaat hetket on säästetty loppuun: päätösbiisi Bowery falsettilauluineen kasvaa uljaaksi pauhuksi, mutta toiseksi viimeisenä kuultava Colombia on Hummingbirdin todellinen helmi.

3. Sigur Rós – Kveikur

Kveikur esitteli uuden, rytmikkäämmän puolen Sigur Rósista. Mukana on jopa teolliseksi yltyviä rytmejä ja kolinaa. Yhdistettynä Jonsin falsettilauluosuuksiin ja islantilaispoppoon vahvuuksiin aina kuuluneisiin melodisuuteen ja ilmavuuteen, tässä pitkäsoitossa oli jotain uutta.

Levyn avaava Brennisteinn on kuin lyönti puulla päähän: kirskuvan säröbasson ja kolisevien rumpujen sekä perkussioiden täyttämä kappale, joka tuntuu käyvän ahdistavasti päälle. Mutta kuuntelepa esimerkiksi Ísjaki, levyn nimibiisi ja Rafstraumur – Kveikur on levy, jossa on paljon tuttua, mutta myös huomattavan paljon totuttua rytmikkäämpää ja paikoin jopa popimpaa Sigur Rósia.

4. The National – Trouble Will Find Me

Demons-single ei vakuuttanut, vaan vähän ehkä alitajuisesti säikäytti. Onko The National tehnyt AlligatorinBoxerin ja High Violetin jälkeen levyn, jolla se haukkaa liian suuren palasen?

Vastaus on sekä kyllä että ei. Parhaimmillaan Trouble Will Find Me yltää High Violetin, paikoin jopa Boxerin tasolle. Huonoimmillaan se on raskassoutuinen ja tylsä.

Albumin nopeatempoisemmasta osastosta sekä Don’t Swallow the Cap että Sea of Love toimivat loistavasti, Graceless hyvin. Hitaammalta puolelta löytyvät levyn jalokivet: riisuttu, herkkä ja tunnepaatosta huokuva Fireproof, sekä Slow Show’n että Sad Songs for Dirty Lovers -levyn avausraidan Cardinal Song mieleen tuova This is the Last Time ja levyn raukean mietteliäästi päättävä Hard to Find.

Kolmentoista kappaleen mitassa Trouble Will Find Me on huippuhetkiensä osalta jopa Boxerin veroinen, mutta kokonaisuudessaan raskas levy. Muutaman tehokuuntelussakin heikommaksi osoittautuneen kappaleen pois jättämällä levy olisi ollut pari pykälää parempi.

5. Nick Cave & The Bad Seeds – Push the Sky Away

On jännittävää, mitä yksi keikka voi saada aikaan. Ennen viime kesän Flow’ta, en juuri piitannut Nick Cave & the Bad Seedsin tekemisistä. Tiesin klassikkobiisit ja pidin niistä, mutta suhteemme ei ollut sen syvempi. Flow-lauantain myöhäisillan keikka oli niin vaikuttava, että olen kuunnellut miehen tuotantoa, etenkin keväällä julkaistua Push the Sky Away -levyä paljon.

Albumi on tasalaatuinen, mutta kaksi kappaletta nostaa päätään yli muiden: levyn puolivälin tunnelmapala Mermaids sekä Flow-keikan varsinaisen setin sekä levyn päätöskappale, tunnelmaltaan paljon Nirvanan Something in the Way -klassikosta muistuttava Push the Sky Away. Ei muuten ollut tippa kaukana linssistä viimeksimainitun soidessa Suvilahden yössä. Upea, upea hetki.

6. Emilíana Torrini – Tookah

Lisää islantilaisedustusta listalla. Syksyllä julkaistu Emilíana Torrinin (laskutavasta riippuen) kuudes albumi Tookah jäi melko vähälle huomiolle. Dan Careyn tuottama levy on elektronisen ja akustisen indiefolkin kuulasta kudelmaa ja näyttö siitä, että Torrinilla on vielä sanottavaa.

Caterpillar on levyä parhaiten kuvaava kappale: raukea, mutta silti lievästi jännittynyt laulu. Turhia biisejä levyllä ei Tookah’lla ole. Päätösbiisi When Fever Breaks on rytmipainottuneisuudessaan jollain tavalla albumin Jungle Drum, tosin vaikeammin aukeava versio.

7. Josh Rouse – The Happiness Waltz

Vuoden paras feel good -levy. Josh Rouse ei ole vakuuttanut suuremmin levymuodossa sitten vuoden 2004 Nashvillen – Quiet Townin ja It Looks Like Loven kaltaisia helmiä mieheltä on kyllä irronnut.

The Happiness Waltz alkaa surumielisesti Julie (Come Out of the Rain) -biisillä, mutta jo seuraava kappale Simple Pleasure saa suun kääntymään hymyyn.

Hymy jatkuu levyn loppuun asti, välillä iloisemmassa, välillä haikeammassa muodossa. A Lot Like Magic rullaa todella mallikkaasti. Muutamasta vaisusta hetkestä huolimatta The Happiness Waltz on hieno osoitus Josh Rousen kyvyistä.

8. Pet Shop Boys – Electric

Vuoden paras bilelevy, tekijöinä lähes kuusikymppinen brittikaksikko. Kun Axis julkaistiin singlenä, olo oli hölmistynyt – onko tämän kappaleen todella tehnyt Pet Shop Boys, joka edellisellä Elysium-levyllään vaikutti jo hieman väsähtäneeltä.

Näin oli asian laita. Electric on täynnä kappaleita, jotka voisivat soida niin yökerhoissa kuin kotibileissäkin. Mukana on myös joka toisen indiehipsterin hehkuttama Love is a Bourgeois Construct, joka ei tosin kuulu levyn parhaimmistoon.

Kesällä Ruissalossa Pet Shop Boys veti keikan, joka oli vuoden parhaita. Mukana oli paljon uuden levyn materiaalia, joka toimi vanhojen hittien joukossa yllättävänkin hyvin.

9. Arcade Fire – Reflektor

Kuten The National, myös Arcade Fire haukkasi hieman liian ison palan. Reflektor on ylipitkä levy. Etenkin biisien välikkeet ja loppuvenytykset hälyäänineen latistavat sen dynamiikkaa.

Mutta vaikka Reflektor on ylipitkä, suuri osa sen kappaleista on hiton hyviä. Nimibiisi tunnetusti toimii kuin mikä, kakkosbiisi We Exist on parasta Like a Virgin meets Billie Jean -diskopoppia vuosikausiin. Afterlife on levyn tanssittavinta osastoa ja päätösbiisi Supersymmetry olisi upea ilman lopun täysin turhia hälyääniä.

10. Volcano Choir – Repave

Bon Iver -mies Justin Vernonin toinen bändi on myös kuulasta ja maalailevaa indiepoppia, sillä erotuksella, että Vernon laulaa totuttua matalammasta rekisteristä.

Repave toimi mahtavasti erityisesti syysmusiikkina. Albumi ei välttämättä jää kestosuosikiksi, mutta se saattaa vielä myös yllättää. Hitaasti avautuva tapaus.

Mainokset